Sinuhea riivaava Nefernefernefer on Waltarin kuvaamista viettelevistä hylkääjistä kaikkein pirullisin. Jos naiset todellisuudessakin olisivat yhtä katalia kuin Waltarin romaaneista voisi päätellä, minä olisin tässä vaiheessa jo lepositeissä – omasta vaatimuksestani.
Seksuaalinen intohimo voi muuttua kolmiodraamaksi ilman kilpailijaakin. Kolmio rakentuu kiihkeästä himoitsijasta, hänen himottunsa kehosta ja samaisen kehon keimailevasta haltijasta.
Keimailija tyydyttää itsekeskeistä haluaan juomalla muiden halua itseensä. Mimeettinen jano kasvaa kun sitä juotetaan. Siksi keimailija viestii pukeutumisellaan ja maneereillaan yhä rohkeammin omaa haluttavuuttaan. Samalla kasvaa hänen uskalluksensa olla torjuva. Keimailijan tympeys ei välttämättä ole teeskenneltyä. Se ei ole halun puutetta vaan itseensä kääntyneen palavan halun kylmä selkäpuoli.[1]
Joka tavoittelee keimailijaa on saanut halunsa kohteesta itselleen kilpailijan. Keimailija haluaa kuulua itselleen yhtä kiihkeästi kuin valloittaja haluaa hänet omistaa. Jos keimailija ei onnistuisi viettelemään muita imitoimaan omaa haluaan itseensä, hänen itsevarmuutensa alkaisi rapistua, koska pohjimmiltaan hän vain imitoi itseensä kohdistuvaa halua. Keimailijakaan ei siis ole niin itseriittoinen kuin itse haluaa uskoa ja miltä hän muiden silmissä näyttää. Hän on mimeettisessä riippuvuussuhteessa itseensä kohdistuvaan haluun.[2]
Keimailijan tragediaan kuuluu, että hänen uhrinsa oppivat nopeasti matkimaan hänen menetelmiään. Hekin alkavat näytellä samaa keimailevaa välinpitämättömyyttä ja vastaamaan torjuntaan torjunnalla. Mimeettinen noidankehän on valmis. Kumpikin keimailevat ja torjuvat kilpaa.
Tässä taistelussa ei ole voittajia. Kumman tahansa voitto olisi molemmille tappio. Todellinen yhteen tuleminen ei perustu toisen valloittamiseen, vaan kummankin nöyrään häviöön: ”Minä tarvitsen sinun haluasi ja rakkauttasi. Se auttaa minua rakastamaan ja haluamaan itseäni. Samaa haluan antaa sinulle.”
[1] Girard. Deceit, Desire, & the Novel. s. 105
[2] Jean-Pierre Dupuy. Totalization and Misrecognition (in Dumouchel Paul Editor. Violence and Truth.) s. 77
Tunnistin itseni ”keimailijaksi”. Keimailijalla on pitkä rankka historia, johon kuuluu seksuaalista hyväksikäyttöä koko lapsuuden ja nuoruuden ajan. Näin keimailijalle syntyy tunne siitä, että vain hänen seksuaalisuudellaan ja ulkonäöllään on jotain merkitystä vastakkaisen sukupuolen ajatuksissa ja haluissa. Sisin kuolee pikku hiljaa ”tarpeettomana”. Koska vain keimailijan olemus (hänen mielestään) on jotain ”arvokasta”, hän alkaa itsekin uskoa siihen ja sen voimaan saada huomiota. Tästä seuraa, että keimailija ei voi luottaa kenenkään rakastavan häntä aidosti. Hän ei luota keneenkään, eikä mihinkään hyvään, jota hän saa osakseen toisilta ihmisiltä. Näin keimailija elää surullista yksinäistä elämäänsä useissa pari- ja seksisuhteissa, kunnes kohtaa ihmisen, joka ei perusta ulkonäöstä ja seksuaalisuudesta, vaan joka rakastuu keimailijan sisimpään. Silloin keimailijan ”kuori” käy tarpeettomaksi ja aito kohtaaminen on mahdollista. Keimailija tulee ensimmäisen kerran nähdyksi ja rakastetuksi omana itsenään ja siitä alkaa aidon Minän syntymä …
Näin kävi minulle, entiselle ”elävälle ruumiille”.
Kiitos kun jaoit. Olipa upea päätös tuolle kertomukselle…. ja varmaa hieno alku aivan toisenlaiselle kertomukselle.
Olen lukenut joitain Alice Millerin kirjoja omassa halussani vapautua isien perinnäissäännöistä,jotka ovat sotien syitä kummutessaan miehen kunnian ihanteesta. Niistä tuli esiin myös,mitä pahaa seksuaalisesta hyväksikäytöstä seuraa. Koulukiusattuna koen,että lasten pahoinpitely kuten seksuaalinen hyväksikäyttö on kaiken pahan alku ja juuri. Mutta Jared Diamond kyllä pani kylmää vettä minun päähäni. Asiat eivät ole aina niin yksinkertaisia kuin minä haluan. Totuus kuitenkin tekee vapaaksi. Se voi vapauttaa lapsuudessa omaksutusta valheminästä,joka keimailijan roolikin on.