Kun Pilatus näki, ettei mitään ollut tehtävissä, ja kun meteli yhä paheni, hän otti vettä, pesi kätensä väkijoukon nähden ja sanoi: ’Minä olen syytön tämän miehen vereen. Tämä on teidän asianne.’[1] Pilatus ei yrittänyt pelastaa Jeesusta siksi että olisi pitänyt häntä hyvänä ihmisenä tai Jumalan miehenä. Ei hänellä ollut mitään yleviä tai jaloja syitä vastustaa suuren neuvoston tuomiota. Pilatus vastusti papiston tuomiota, koska halusi vastustaa papistoa. Se oli hänen tapansa toimia pahimpien kilpailijoidensa kanssa. Nyt hän kuitenkin joutui antamaan periksi. […]
”Missä tahansa uhraajilta kysytään miksi he uhraavat, vastaus on sama. Heidän täytyy toistaa mitä heidän esi-isänsä tekivät kun tämä yhteisö luotiin. Heidän täytyy toistaa joku perustavaa laatua oleva väkivalta sijaisuhrin kautta.” René Girard[1] Rituaalien ja nimenomaan uhrirituaalien yleismaailmallisuus on aina kiehtonut uskontoantropologeja.[2] Veriuhri on historian tunnetuin rituaali. Maailman kaikissa kolkissa on rituaalisesti uhrattu ihmisen tai eläimen verta. Rituaali on ehkä ihmiskunnan vanhin muistamisen muoto. Rituaalissa sanoitetaan, tehdään ja näytetään jotain yhteisön synnyintarinasta. Girardille uhraaminen ei ole vain muinainen kuriositeetti ja […]
Olet keksinyt tämän ajan kaikkein hedelmällisimmän hypoteesin. Michel Serres[1] Girardin teorian on kaikessa yksinkertaisuudessaan tiivistettävissä muutamaan lauseeseen: Ihminen oppii haluamaan imitoimalla mallia joka usein muuttuu kilpailijaksi tai jopa viholliseksi. Kiihtyneen kilpailevan haluamisen uhkaama yhteisö ratkaisee mimeettiseksi kriisiksi kasvaneen vihamielisyyden kanavoimalla kaikkien aggression yhteen sijaisuhriin, syntipukkiin. Uhrin tuoma rauhan ihme antaa ensimmäisen kokemuksen tuonpuoleisesta pelottavasta pyhästä, joka vähitellen mahdollistaa ritualisoidun uhraamisen ympärille järjestäytyneen kulttuurin synnyn. Yhteisö löysi syntipukista tavan annostella väkivaltaa tavalla joka hillitsee sen kaoottista muotoa. Kun kaikkien sota kaikkia […]