Ehkä ihmisyys alkoi siitä hetkestä kun uhri katsoi lynkkaajiaan silmiin, ja yksi kivittäjistä tai seivästäjistä pysähtyi vastaamaan katseeseen. Hän havahtui näkemään jotain pelottavan tuttua. Miten voi sanoitta kokea, että tuo voisin olla minä? Miten voi varauksetta jatkaa kivittämistä, jos lynkattavan pahuuden taika on rikkoutunut? Miten voi nukkua yönsä kylläisen pedon tyytyväisyydellä, jos tapetun silmät eivät unohdu? Uskon että kollektiivisen väkivallan uhri sytytti ensimmäisen ihmisyyden kipinän. Uhri tuotti muitakin ihmeitä. Se vapautti yhteisön hetkeksi keskinäisistä riidoista ja antoi ensimmäisen kokemuksen pelottavasta […]
Ristille hylätystä Jeesuksesta tuli kaikkein ulkopuolisin, hylätyistä hylätyin. Juuri sen kautta hän laskeutui ihmiskunnan ytimeen.[1] Kukaan ei voi olla enemmän ihmisyyden ytimessä kuin sen uhri. Jumala ei enää asu pyhässä maassa, kaupungissa tai temppelissä. Hänet kohdataan ihmiskunnan hyljeksityimmissä ja yksinäisimmissä paikoissa, epäpyhiksi ja saastaisiksi julistettujen joukossa. Jumala löytyy lähimmäisten silmissä. Niiden ensimmäinen sanoma on aina sama: ”Älä enää tapa minua. Rakasta minua.” Pääsiäisen jälkeen Jumala tuli näkyväksi. Hän kohtaa meidät jokaisessa hylkäämässämme ihmisessä. Ei tämä ole ainoa Jumalan kohtaamisen paikka. […]