Hautojen harras hulluus
Voi teitä! Te rakennatte muistomerkkejä profeettojen haudoille,[1] Girardin mukaan “ei ole mitään kulttuuria ilman hautaa eikä mitään hautaa ilman kulttuuria. Pohjimmiltaan hauta on kulttuurin ensimmäinen ja ainoa symboli”[2] Haudan ympärillä kunnioitetaan kollektiivisen väkivallan aikaansaamaa kansan yhtenäisyyttä. Samalla haudat innoittavat puolustamaan ”pyhiä arvoja” uusilla uhreilla. Kukaan ei saa uhata sitä kansan yhtenäisyyttä, jonka nämä uhrit ovat saaneet aikaan. Juuri tähän hautojen salaperäiseen merkitykseen Jeesus tunkeutuu retorisella kysymyksellä, johon ei edes odota vastausta: mutta ketkä heidät tappoivat? Teidän isänne Yhdellä viiltävällä kysymyksellä […]
Rituaalivoiman heikkeneminen
Rituaalinen aika Vähitellen rituaalien toisto alettiin rytmittää vuodenaikojen mukaan.[1] Rituaaleista tuli osa kosmista järjestystä, tai jopa sen ylläpitäjä. Ilman uskollisesti toistettuja uhrirituaaleja kuu jäisi pimeäksi, aurinko ei nousisi tai talvi ei väistyisi jne. Jumalille uhrattu veri piti kosmoksen toimivana. Kaikille kuuluvasta tavallisesta ajasta piti säännöllisesti erottaa väkivaltaiselle pyhälle varattu aika. Pyhäpäivät olivat uhraamiselle varattuja päiviä. Rituaalinen kalenteri oli samalla myös yhteiskuntahierarkian peili. Arki kuului rahvaalle ja pyhät papeille ja muille hallitsijoille. Arkena tavallinen ihminen oli toimija. Pyhäpäiviä halitsivat suurempien valtojen […]
Ihmisuhrit
Kun minä olin lapsi, opin että vain jotkut poikkeuksellisen julmat heimot Afrikassa ja ehkä jossain muuallakin uhrasivat ihmisiä. Sarjakuvat näyttivät lähetyssaarnaajia padoissa keittymässä tai nuotion päällä kärventymässä. Sen jälkeen opin azteekien ja inkojen tuhansista ihmisuhreista. Kaikki esitettiin kuitenkin ikään kuin ihmiskunnan historian friikki-ilmiönä. Sivistyneillä ihmisillä oli kova tarve ottaa mahdollisimman suurta etäisyyttä ihmisuhreihin. Ikään kuin heillä ei voisi olla mitään yhteistä rituaalisen tappamisen kanssa. Historioitsija Nigel Davies on tehnyt laajan tutkimuksen ihmisuhrien yleisyydestä kaikissa kulttuureissa, ja monessa paikassa aivan viime […]
Ritualisoitu väkivalta
”Missä tahansa uhraajilta kysytään miksi he uhraavat, vastaus on sama. Heidän täytyy toistaa mitä heidän esi-isänsä tekivät kun tämä yhteisö luotiin. Heidän täytyy toistaa joku perustavaa laatua oleva väkivalta sijaisuhrin kautta.” René Girard[1] Rituaalien ja nimenomaan uhrirituaalien yleismaailmallisuus on aina kiehtonut uskontoantropologeja.[2] Veriuhri on historian tunnetuin rituaali. Maailman kaikissa kolkissa on rituaalisesti uhrattu ihmisen tai eläimen verta. Rituaali on ehkä ihmiskunnan vanhin muistamisen muoto. Rituaalissa sanoitetaan, tehdään ja näytetään jotain yhteisön synnyintarinasta. Girardille uhraaminen ei ole vain muinainen kuriositeetti ja […]
Syntipukkimekanismi
Todellinen syntipukki on ihminen, jota muut eivät ole sellaiseksi tunnustaneet, ja jonka syyllisyyteen kaikilla on horjumaton usko Rene Girard. [1] Kun esikulttuurisen lauman kriisi oli syventynyt polttopisteeseen asti, jokainen jäljensi juuri kokemaansa väkivaltaa. Suunnittelu tai harkinta ei viivästyttänyt väkivallan välitöntä peilautumista. Paniikkiin yltynyt pelko nopeutti reaktioita ja vastareaktioita. Tämän kaltaisissa hetkissä koko lauman olemassaolo oli uhattuna. Juuri näihin maailmanlopun hetkiin Girard väittää mimesiksen tuottaneen pelastavan ihmeen. Joku laumasta imitoikin juuri tiettyyn kohteeseen kohdistunutta väkivaltaa. Kolmas, neljäs, viides ja kuudes teki […]
Uhria vaativa kriisi
”Siinä määrin kuin ihminen on alkanut ajatella, koston basilli on lipsahtanut heidän ajatuksiinsa. He ovat jopa tehneet Jumalan kostonhalusta sairaaksi.” -Friedrich Nietzsche[1] ”Jos ihmiset haluavat ehkäistä koston kierteen, (niin kuin haluamme estää ydinsodan) ei riitä vakuuttaa muut väkivallan paheksuttavuudesta. Ihmiset tekevät kostosta itselleen velvollisuuden nimenomaan siksi, että paheksuvat väkivaltaa.” -Rene Girard[2] Analysoimalla Kreikan ja muun maailman vanhinta mytologiaa Girard on päätellyt, että alkukantainen väkivallan jäljittely, joka uhkasi esihistoriallisia yhteisöjä, on matkan varrella muuttunut pelastavaksi voimaksi. Mimeettisessä kriisissä alkuyhteisöt oppivat aluksi […]
Samanlaisuuden uhka
Suurvisiiri sanoi: Ei, ei, siinä olet väärässä, Mikael el – Hakim, sillä ei ole suurempaa vihaa kuin samanuskoisten viha. Waltari Mika, Mikael Hakim[1] Kilpailu samasta on tuottanut kriisin kaikkiin hierarkkisiin yhteiskuntajärjestyksiin. Vahvimman herruuteen perustuva nokkimis- tai naimisjärjestys rikkoutuu kun opittu halu on kääntynyt mallia vastaan. Kriisi on vain tilapäinen jos rakenne pysyy ja vain johtaja vaihtuu. Tilanne käy yhteisön kannalta vaarallisemmaksi, jos kaikki alkavat tavoitella samanlaista osaa mammutin lihasta. Kaikki suuret kulttuurit ovat tähän mennessä perustuneet siihen, että erilaisuus ja […]
Sokaiseva vihollisuus
Vaikka kaikki tämä on niin ilmeistä, oma vihollisen kaltaiseksi muuttuminen on ihan pakko kieltää. Mitä enemmän minä alan muistuttaa pahinta kilpailijaani, sitä kiivaammin minun on todistettava itselleni ja muille olevani olennaisesti erilainen kuin hän. Ainoa liiankin hämäävä ero on siinä, että toinen osapuoli yleensä on voitolla. Uhrit ja voittajat näkevät itsensä ja toisensa hyvin erilaisina. Vihjauskin samankaltaisuudesta olisi mitä syvin loukkaus. Sellainen kyseenalaistaisi koko käynnissä olevan sodan oikeutuksen. Ristiriidan tarkkailijat onnittelevat itseään profeetaalisesta tarkkanäköisyydestään. He näkevät liiankin hyvin osapuolten muuttumisen […]
Viholliset muuttuvat toistensa peilikuviksi
”Mutta joka ilta lähtivät sarvet ja ristit viinistä ja oluesta päihtyneinä samoilemaan kaduille ja särkivät lamppuja ja sammuttivat soihtuja ja ryskyttivät talojen ikkunaluukkuja ja löivät haavoja toisiinsa, enkä tosiaan enää voinut sanoa, kummat olivat pahempia, ristit vai sarvet, vaan molemmat kauhistuttivat minua.” Waltari Mika, Sinuhe Egyptiläinen[1] ”Danten jälkeen, juuri kukaan ei ole Dostojevskia paremmin osannut kuvata kuinka infernaaliseksi halu voi muuttua, ei halun kohteen puutteen tai tavoittamattomuuden kautta, vaan halun malliin orjuuntumisen kautta.” Rene Girard[2] Kukaan ei halua tulla vihollisensa […]
Mimesis sodan lähteenä
”Kun mikä tahansa tavoitteleva ele tulee imitoiduksi, samaan kohteeseen kurottautuu kaksi kättä. Ristiriita on väistämätön.” -Rene Girard[1] Painovoima ei vain vedä kappaleita toistensa puoleen. Massan liike myös työntää poispäin. Jokainen huvipuiston häkkyröissä käynyt tietää että. Samoin taipumuksemme seurata toistemme haluja tuottaa sekä vetovoimaisia että pois työntäviä voimia ja niiden välisiä ristiriitoja. Se tuottaa vapaaehtoista opetuslapseutta, opettajan ja oppilaan välisiä ristiriitoja, lojaalisuutta ja petosta, kiintymystä ja vihaa, sotaa ja rauhaa. Girard kyllä uskoo, että on mahdollista haluta toiselle, mitä tämä itse […]
Muistokirjoitus Juudaksesta
Miten seuraajasta tuli syntipukki Tämä on Jeesuksen murhan ja Juudaksen itsemurhan jälkeinen päivä. Kertomusten vaiteliaisuudesta voisi päätellä, ettei Juudasta jäänyt kukaan suremaan. Niin tuskin oli. Hänelläkin oli perhe – jossain. Kolmen viime vuoden ajalta oli muutamia matkatovereitakin, ehkä jopa ystäviä. Juudaksen kuolema on luultavasti tässä vaiheessa jo opetuslasten tiedossa. Hänen kohtalonsa kuuluu tämän tyhjän päivän hämmennykseen. Siksi haluan sijoittaa oman muistokirjoitukseni Juudaksesta juuri tähän kohtaan. Rikon hetken aikaa oman kerrontani kronologiaa antamalla muistokirjoitukseni Juudaksesta käväistä nykyhetkessä asti. “Saat hyvän näkemyksen […]
Juudaksen itsemurha
Matteuksen mukaan samoihin aikoihin, samoissa maisemissa vaelteli toinenkin murheesta uneton mies. Hänkin näki, kun Jeesusta siirrettiin Roomalaisten haltuun. Varhain aamulla[1] kaikki ylipapit ja kansan vanhimmat kokoontuivat ja sopivat keskenään Jeesuksen surmaamisesta. Jeesus pantiin köysiin, vietiin pois ja luovutettiin[2] Pilatukselle, maaherralle. Kun Juudas, Jeesuksen kavaltaja, näki että Jeesus oli tuomittu kuolemaan, hän katui tekoaan.[3] Kuuliko hän saman kukonlaulun kuin Pietari, sitä Matteus ei kerro, mutta kun Juudas näki Jeesusta kuljetettavan Kaifaan talosta Pilatuksen oikeussaliin, hänkin havahtui omista fantasioistaan. Jotain oli mennyt […]
En tunne sitä miestä!
Kertomus Pietarista, joka painostettuna kolmesti kieltää Jeesuksen, on hyvä esimerkki siitä, kuinka paljon evankeliumien kerronta poikkeaa antiikin retorisesta tyylistä. Antiikin tarinoissa kullekin roolihahmolle annetaan varsin yksioikoinen luonne. Tällaiset kertomukset eivät sopineet yhteenkään aikansa kerrontatyyleistä. Kertomus Pietarista on liian vakava sopiakseen komiikaksi, liian arkinen sopiakseen tragediaksi, poliittisesti liian merkityksetön sopiakseen edes historialliseksi kirjoitukseksi. Näin intiimiä tilannekuvausta on mahdotonta löytää antiikin teksteistä.[1] Kaikki neljä evankelistaa kirjaavat tämän kertomuksen. Seuraan pääasiassa Markuksen kuvausta, mutta olen ottanut huomioon myös muutamia yksityiskohtia muiden versioista. Pietari […]
Kuulustelut alkavat
Suuren Neuvoston kuulustelussa Jeesus vietiin ylipapin luo, ja koko ylin papisto sekä vanhimmat ja lainopettajat kokoontuivat sinne.[1] Ylipapistolle päivä oli ollut raskas. Ensin piti valvoa kymmenientuhansien eläinten teurastusta, uhraamista, temppelin jälkisiivousta rituaalisia puhdistautumisia jne. Sen jälkeen piti johtaa oman perheen pääsiäisateriaa. Väsymys kutsui lepäämään, mutta maan sisäinen turvallisuus kutsui yölliseen hätäistuntoon. Jos koko Sanhedriini todella oli koolla Kaifaksen talossa,[2] siihen kuului noin 70 jäsentä, pappeja, lainoppineita ja kaupungin mahtisukujen patriarkkoja. Koko urbaani eliitti oli saanut pikakutsun kriisikokoukseen. Uskonnollinen ylimystö oli […]
Jeesuksen pidätys
Jeesuksen vielä puhuessa sinne saapui Juudas, yksi kahdestatoista opetuslapsesta, ja hänen kanssaan miekoin ja seipäin aseistautunut miesjoukko, jonka ylipapit, lainopettajat ja vanhimmat olivat lähettäneet.”[1] Miesjoukko, jolla on miekat, seipäät ja soihdut. Se on kuin kaikkien lynkkausjoukkojen arkityyppi. Uskonnollinen eliitti pitäytyi turvallisen välimatkan päässä suorasta väkivallasta. Papillisten viittojen hulmuaminen primitiivisesti aseistetun miesjoukon keskellä olisi paljastanut heidän uskonnollisuutensa luonteen liian selkeästi. Käyttämällä ainoastaan käskyvaltaansa, he pesivät ennakkoon kätensä mahdollisesta verenvuodatuksesta. Pilatus oli antanut ylipapeille oikeuden ylläpitää muutaman tuhannen temppelipoliisien joukkoa. Heillä […]
Hae teoblogista
Uusimmat artikkelit
