Ihmisen uhri

Jeesuksen äiti uskaltautui sisarensa ja yhteisen ystävättären, Maria Magdalan[2], kanssa kuuloetäisyyden päähän kolmesta rististä. Jeesus ei heti heitä tunnistanut. Hänen silmissään oli liikaa hikeä, verta ja kärpäsiä. Naiset seisoivat sanattomina todistamassa tätä suunnatonta häpeää, joka nyt sulki heidätkin armottomaan syliinsä.

Pystyivätkö he keskenään lohduttautumaan yhdelläkään merkityksellisellä lauseella? Löysikö kukaan ainuttakaan kantavaa ajatusta tämän kaameuden keskellä? Mitä hyvää tästä voisi muka koskaan seurata? Tällaisen kuolemisen avuton sivusta katsominen tiivisti kaikki ajatukset ja tunteet yhteen kaiken nielevään pimeään aukkoon. Ilma oli pahuudesta raskas. Vain toisten naisten läsnäolo velvoitti jatkamaan hengittämistä.

Jeesuksen äiti oli ainoa, jonka sydämestä löytyi edes harson ohut valmius kohdata tämä kauhistus. Ei hän ollut siitä kenellekään osannut kertoa, mutta jotenkin häntä oli valmistettu tähän nuoresta tytöstä lähtien. Hän oli yrittänyt pitää kiinni esikoisestaan, mutta heidän välilleen oli jo aika varhain kasvanut outo etäisyys. Sillekin Maria oli yrittänyt olla uskollinen. Hän yritti hellittää ja laskea irti, vaikka koko ajan oli kiusattu tekemään toisin. Hän oli jo vuosia aavistellut pahinta. Hän oli kuullut kuiskauksia, nähnyt ilmeitä ja vaistonnut Jeesukseen kohdistunutta kilpailevaa kateutta, pelkoa ja vihaa. Huhujen mukaan poika oli yritetty muutaman kerran tappaakin.[3]. Kerran Maria oli hädissään sortunut julkisesti rukoilemaan poikaansa tulemaan takaisin kotiin.[4] Jeesus torjui hänen yrityksensä yhtä julkisesti. Sen jälkeen Maria oli muistellut, mitä vanha hurskas Simeon oli ennustanut jo ennen Jeesuksen syntymää. Maria ei ollut ihan varma siitä, oliko Simeonin puhe ollut varoitus vai lupaus. Ehkä se oli ollut kumpaakin:

Tämä lapsi on pantu koetukseksi: monet israelilaiset kompastuvat ja monet nousevat. Hänet on pantu merkiksi, jota ei tunnusteta, ja sinun omankin sydämesi läpi on miekka käyvä. Näin tulevat julki monien sisimmät ajatukset.[5]

Juuri näin oli käynyt. Monien sisimmät ajatukset olivat paljastuneet, eivätkä he pitäneet siitä.

Kun äiti katseli poikansa kuolemista, hän tunsi, kuinka kollektiivinen pahuus lävisti hänetkin miekan lailla. Jeesus oli paljastanut jotain sellaista, jonka uhriksi he olivat kummatkin joutuneet. Miksi Jeesus ei ollut estänyt sitä? Miksi hän antautui taistelematta vastaan?

Olihan Jeesus paljastanut paljon hyvääkin. Mariankin elämä oli loppujen lopuksi säveltynyt tämän hänen esikoisensa kautta. Kaikki mitä Jeesus oli tehnyt, tai mitä hänelle oli tehty, oli vaikuttanut myös Mariaan äitinä. Viimeiset pari vuotta he olivat kulkeneet etäällä toisistaan ja kuitenkin rinnakkain samaan suuntaan, kunnes nyt taas olivat vastakkain – taas kerran niin lähellä toisiaan ja niin kaukana toisistaan.

Mitä hän saattoi enää muuta tehdä kuin yrittää tavoittaa poikansa visvaisen katseen yrittääkseen edes silmillään tavoittaa hänet viimeisen kerran.

Jotenkin se onnistuikin. Äidin ja pojan katseet tavoittivat toisensa. Se riitti. Sanoja ei löytynyt.

Johanneksen mukaan Jeesus pyysi kuolemansa todistajia katsomaan myös toisiaan:

Kun Jeesus näki, että hänen äitinsä ja rakkain opetuslapsensa seisoivat siinä, hän sanoi äidilleen: ’Nainen, tämä on poikasi! Sitten hän sanoi opetuslapselle: ’Tämä on äitisi!’ Siitä hetkestä lähtien opetuslapsi piti huolta Jeesuksen äidistä.[6]

Tähän pimeyden tiivistymään, jossa kukaan ei oikeasti katsonut ketään, Jeesus jätti melkein huomaamattoman katseen ja huolehti siitä, että se siirtyisi eteenpäin. Samalla Maria, joka poikansa kohtalon kautta oli tullut sosiaalisesti häväistyksi, sai itseään kunnioittavan käytännön avun ja elatuksen. Jeesus jätti jälkeensä aivan uudenlaisia sukulais- ja perhesuhteita.

Sanotaan, että kristillinen seurakunta alkoi Jeesuksen ylösnousemuksesta ja opetuslasten uskosta kuoleman voittaneeseen Kristukseen. Onkohan niin? Minä uskon, että seurakunta alkoi ennen Jeesuksen viimeistä parkua: ”Jumalani, Jumalani, miksi sinä hylkäsit minut!?” Hetkeä ennen häpeän täyttymistä häpeä murtui. Mies ja nainen katsoivat toisiaan ja huomasivat, mitä Jeesus oli huomannut heissä. Siitä hetkestä lähtien he olivat erottamattomat. Totuudessa ja rakkaudessa kohtaaminen mursi poikansa kuolemaa häpeävän äidin ja opettajansa tappiota häpeävän opetuslapsen välisen muurin. Häpeän keskellä he suostuivat näkemään toisissaan sen, minkä Jeesus näki ristiltä. Siitä alkoi kristillinen seurakunta.

Jeesus astui jokaisen häpeän ytimessä olevaan peruspelkoon: Hylätyksi tulemisen helvettiin. Sinä hetkenä syntyi rakkauden side, joka voitti häpeän — jokapäiväisen kuolemamme. Kaikkein häpeällisimmän kuoleman keskeltä Jeesus kutsui häpäistyä miestä ja naista katsomaan toisiaan, huomaamaan toisensa. Tällä tavalla hän aloitti uuden aikakauden ihmisten välisissä suhteissa.

Siitä lähtien häväistyt miehet ja naiset ovat voineet katsoa toisiinsa häpeän keskellä ja siinä kohtaamisessa löytää häpeääkin suuremman voiman — Kristuksen rakkauden.

 Anna heille anteeksi

Luukas kertoo Jeesuksen viimeisestä rukouksesta.

Mutta Jeesus sanoi: ’Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät.’[7]

Koskiko tämä rukous vain käskyjään tottelevia Rooman sotilaita, jotka olivat aivan pihalla kaikesta mitä Palestiinassa oli tekeillä? Tuskin. Vaikka rukous oli pohjimmiltaan intiimi ja kahdenvälinen, se oli myös julkinen ja kaikkia koskeva.[8] Jeesus rukoili anteeksiantoa kaikille. Samalla hän kuitenkin väitti kaikkia tietämättömiksi: He eivät tiedä, mitä tekevät.

Miten niin eivät tienneet? Ristin alla nämä sanat ovat voineet kuulostaa käsittämättömän ylimielisiltä. Oliko Jeesus todella noin ylemmyydentuntoinen uhraajiaan kohtaan? Vastasiko hän pilkkaan pilkalla? Vähäjärkisenäkö hän meitä pitää?

Kaikki tiesivät hyvin tarkkaan mitä olivat tekemässä. He olivat tekemässä sen, mikä oli välttämätöntä yhteiskuntarauhan säilyttämiseksi. Jokaisella oli oma hyvä syynsä tehdä se, mitä he tekivät. He olivat julkisesti ristiinnaulitsemassa kahta rosvoa ja yhtä uskonnollista häirikköä. Ei tässä ollut mitään tavatonta. Näitä varoittavia esimerkkejä tarvittiin silloin tällöin, jotta kaikki muistaisivat pysyä ruodussaan. Sitä paitsi kansa oli suhteellisen yksimielisesti tämän mestauksen takana. Ei tämä herättänyt mitään mainittavaa moraalista krapulaa suuressa yleisössä. Eivät Golgatan maisemiin kokoontuneet ihmiset olleet sen pahempia tai parempia kuin ketkään muutkaan ihmiskunnan historian aikana. Rooman valta oli diktatuurien joukossa paremmasta päästä ja juutalaiset olivat aidosti lainkuuliaista väkeä.[9] Kaikki vain suorittivat välttämättömän ja väistämättömän velvollisuutensa yksilöllisen ja yhteisöllisen henkiinjäämisen eteen. Kaikkien syyt olivat jaloja. Jokainen oli oman hyvän syynsä lumoissa. Tuskin kellään oli sen suurempia epäilyjä toimintansa perusteltavuuden suhteen.

Tietenkin tällaisiin tilanteisiin kuului ahkeraa juonittelua, ryhmien välistä nokittelua, käsien pesuja ja vastuiden työntämisiä muille. Se oli normaalielämää. Miten muutenkaan asiat voisivat olla? Sehän oli pelin henki. Kaikkihan sen tiesivät.

Mikä oli se olennainen tietämättömyys, johon Jeesus rukouksessaan viittasi? Sekö, että uhri oli viaton? Kyllä, mutta ei sekään tehnyt tätä tapausta erityiseksi. Viattomia oli uhrattu ennenkin. Sekö että tämä uhri oli Jumalan poika? Kyllä, mutta sekään ei ollut tämän rukouksen painopiste. Siinä tapauksessa Jeesus olisi sanonut …sillä he eivät tiedä kenelle ovat näin tekemässä.

Minkälaiseen tietämättömyyteen Jeesus viittasi? Mitä Golgatalle kokoontunut väki ei tiennyt

Mitä he eivät tienneet

Minkälainen tieto olisi saanut kaikki osapuolet pidättäytymään tällaisesta tuomiosta? Minkä valaisemina Jeesus ja ryövärit olisi jätetty ristille naulitsematta? Mikä on se ymmärrys, jonka pohjalta kaikki olisivat varoneet antamasta epäsuorintakaan hyväksyntää tällaiselle uhraamiselle? Mikä on se taju, joka olisi jo paljon aiemmin pysäyttänyt uhrimäelle johtavan kehityksen? Minkälainen tietämys olisi ajoissa herättänyt heidät näkemään, mitä he olivat tekemässä ja kauhistuneena etsimään siitä ulospääsyä?

Koko tämä kirjoitusprojektini on yritystä hahmottaa edes jotain vastausta näihin kysymyksiin. Uskon Jeesuksen rukoilleen anteeksiantoa jollekin hyvin olennaiselle ja sitkeälle tietämättömyyden muodolle. Toisaalta tässä tietämättömyydessä on täytynyt olla jotain hyvin hyödyllistä, koska kaikki pitivät siitä kiinni. Samalla siinä on täytynyt olla jotain hyvin haitallista, koska viattomat joutuivat sen tähden ristille. Tämä tietämättömyys ei ollut vain harvojen ja pahojen ihmisten tietämättömyyttä. Täälläkin oli paikalla oikeasti hurskaita ja moraalisia kansalaisia. Kaikkia yhdisti joku perustavaa laatua oleva kollektiivinen sokeus, jonka tähden Jeesus oli ristillä.

Hyvän ja pahan tiedon puu on juutalaiskristillisen perinteen vertaus moraalisen tietoisuuden lähteestä. Mitä siitä puusta oli tähän mennessä opittu? Lukemattomat kokemukset olivat tiivistyneet aika yksinkertaisiksi johtopäätöksiksi: Kaaosta tuottava paha pitää paljastaa, jotta se voidaan tuomita, rangaista ja poistaa kansan keskuudesta. Jos näin ei tehdä, hyvä järjestys katoaa maailmasta ja ihmiskuntaa odottaa maailman loppu.

Kaikkihan sen tiesivät. Tätä käsikirjoitustahan he olivat nytkin toteuttamassa. Järjestyksen ylläpitäminen vaatii väkivaltaa. Sekin oli kaikille itsestään selvää. Jumalat ja ihmiset olivat aina olleet näistä asioista yksimielisiä.

Jokainen tiesi, että hyvä vaatii uhreja. Jeesus ja nämä kaksi ryöväriä olivat kukin omalla tavallaan uhmanneet hyvää järjestystä. Siksi he saattoivat syyttää vain itseään kuolemastaan. Melkein kaikki olivat siitäkin samaa mieltä. Joidenkin mieltä tämä teloitus kuitenkin vaivasi. Yleensä uhrit yhdistivät kansaa. Golgatalla kaikki eivät olleet saman syyllisyyslumon pauloissa.

Jeesus oli tullut paljastamaan pahan, ja nimenomaan sen pahan, jolle ihmiskunta oli tähän asti ollut sokea. Hän oli tullut riisumaan hyvyyden ylläpitämisen nimissä toteutetun pahuuden naamareistaan. Koko toimintansa aikana hän oli herätellyt yksilöitä ja yhteisöjä näkemään pyhittämäänsä väkivaltaa ja huomaamaan toimintansa uhrit. Hän ei tehnyt tätä voidakseen tuomita, rangaista ja karkottaa. Hän kyllä haastoi ihmisiä vastuuseen tekemästään, mutta vain tarjotakseen heille anteeksiantoa.

Näin tehdessään Jeesus joutui herättämänsä ja haastamansa pedon uhriksi. Uhrinakin hän rukoili uhraajilleen anteeksiantoa taivaalliselta Isältään. Hän ei vedonnut vain pienen ihmisryhmän tilapäiseen sokeuteen, vaan siihen tietämättömyyteen, jonka varaan kaikki kulttuurit oli rakennettu. Saman sitkeän tietämättömyyden sokaisemana yksilöllinen ja yhteisöllinen elämämme tuottaa edelleenkin uhreja, joita emme huomaa. Välillä toki toteamme, että jotkut joutuivat uhreiksi. Niin vain kävi. Muita vaihtoehtoja ei ollut. Meidänkin kulttuurimme rakentuu osin uhrien varaan.

Uusi hyvän ja pahan tiedon puu

Risti, jolle Jeesus oli naulattu, muuttui uudeksi hyvän ja pahan tiedon puuksi.[10] Sen hedelmä ei ollut houkutteleva. Kukaan ei nähnyt siinä korkeampaa tietoa hyvästä ja pahasta. Silti juuri sieltä kuuluva anteeksiantorukous saneli aivan uutta hyvyyden ja pahuuden kielioppia. Sen tarjoama tieto ihmisen yksilöllisestä ja yhteisöllisestä luonteesta oli liian loukkaava ja pelottava tullakseen vastaanotetuksi. Sen tarjoama tieto Jumalan luonteesta oli liian uskomaton tullakseen edes noteeratuksi.

Jeesuksen anteeksiantorukous kuulosti epätoivoisen mahdottomalta: Että vihollinen voisi joskus muuttua ystäväksi, että syytösten, tuomioiden ja rangaistusten ketju voisi joskus tulla anteeksiannon sulattamaksi, että karkotus muuttuisi syliksi ja syntipukilta pyydettäisiin anteeksi, että Jumala antaisi anteeksi jopa vihollisilleen. Kuka sellaisesta osasi edes unelmoida? Kuka sellaista edes halusi unelmoida?

Keille hän tätä anteeksiantoa pyysi? Keisarin ja kansan vallan välissä hikoilevalle Pilatukselle, joka ei kaihtanut käyttää sadistista väkivaltaa oman asemansa säilyttämiseksi? Papilliselle eliitille, joka yritti varjella maansa kulttuuriperintöä ja kansansa uskonnollista puhtautta? Kansanjoukolle, joka toimi niin kuin kansanjoukot aina ovat toimineet lojaalisuuksien ristipaineessa. Sotilaille, jotka vain tottelivat käskyjä, vaikka mahdollisesti nauttivatkin siitä? Opetuslapsille, jotka karkasivat, koska eivät käsittäneet miksi Jeesus salli tilanteen kärjistyä näin pitkälle? Juudakselle[11], joka oli tehnyt käytännössä vähämerkityksellisen ilmiannon?

Isä, anna heille anteeksi. Älä enää kosta. äläkä anna vihasi hehkua. Anna kaikille anteeksi – heillekin jotka tekivät tämän minulle.[12]

Jeesus rukoili isäänsä olemaan myös väkivaltaisten uhraajien puolella antamalla heille heidän syntinsä anteeksi. Jeesus oli aina puolustanut uhria. Nyt hän rukoili anteeksiantoa myös uhraajille. Viimeisessä rukouksessaan hän oli sekä pyhitetyn väkivallan paljastaja, että sen armahtaja.

Vapauttiko Jeesus rukouksellaan kaikki vastuusta? En usko. Vain edesvastuuttomassa tilassa olevia ihmisiä ymmärretään ja hoidetaan. Koko toimintansa aikana Jeesus oli rankimman päälle haastanut ihmisiä näkemään ja ymmärtämään. Uhrejakin hän oli vastuuttanut. Jeesus rukoili uhraajilleen anteeksiantoa juuri siksi, että piti heitä vastuullisina.

Silti hän rukouksellaan myöntää, ettei yrityksistään huolimatta ollut saanut seuraajiaan näkemään kaikkein olennaisinta. Hän ei ollut onnistunut sytyttämään heissä sitä valoa, joka olisi estänyt heitä näin sokeasti osallistumasta taas yhteen syntipukin uhraamiseen. [13] Jollakin olennaisesti väkivaltaan sidotulla tasolla ihan tavallisen hyvät normaalikansalaiset olivat niin syvän hengellisen pimeyden vallassa, että Jeesuskaan ei ollut onnistunut herättämään heitä siitä.

Silti universaalinen koston uskonto sai Jeesuksen rukouksen kautta haavan kylmään sydämeensä. Hammas hampaasta ei enää olisi väkevin voima maan päällä. Se sai heikoimman mahdollisen haastajan: viimeisillään kärsivän anteeksi antajan, jonka sanoista ei juuri kukaan enää piitannut. Silti juuri hän tarjosi esimerkillään mahdollisuuden katkaista tuo siteistä kaikkein väkevimmän: riippuvuuden vihollisista.

[1] Joh 19: 25.

[2] Koska Maria oli kotoisin irstaudestaan kuuluisasta Magdalan kaupungista, hänet usein samaistetaan Luukkaan kertomukseen syntisestä naisesta. Siksi Magdalan Mariaa pidetään yleisesti entisenä prostituoituna. Siitä ei kuitenkaan ole mitään näyttöä, eikä sillä ole tässä yhteydessä mitään merkitystä.

[3] Luuk 4:30, Joh 10:31,39.

[4] Mark 3:20, 21.

[5] Luuk 2:34, 35.

[6] Joh 19:26, 27.

[7] Luuk 23:34.

[8] Jotkut pitävätkin tätä vaikeatajuista rukousta vainotun seurakunnan myöhempänä lisäyksenä. Sen tarkoitus oli osoittaa Roomalle, ettei tämä kristitty lahko ole millään lailla vihamielinen valtiolle. Shriver Donald. Ethis for the enemy. Forgiveness in politics. Oxford University Press. 1995. s. 41.

[9] Executed by Rome, Vindicated by God. Marcus Borg. Kirjassa: Jersak Brad & Hardin Michael Editors. Stricken By God. Nonviolent identification and the Victory of Christ. WM.B Eerdmans Publishing Co. s. 161.

[10] En muista olenko saanut tämän vertauksen joltain toiselta. Olen melko varma, että ristiä on aiemminkin tulkittu näin. Jeesushan myös viittasi tämän puun hedelmään ehtoollisasetuksessaan. Risti kantoi “hedelmää” jota Jeesus viimeisessä ehtoollisessa kehotti juomaan ja syömään hänen muistokseen. Mutta viini ja leipä ei ollut enää vain viatonta maan hedelmää, vaan oli muistutus uhrin lihasta ja verestä. Ristin hedelmä ja sen muistoksi vietetty ateria ei antaisi meidän koskaan unohtaa totuutta siitä mitä ihminen tekee ihmiselle ja lopulta Jumalalle itselleen, ja siitä mitä Jumala on tehnyt pelastaakseen ihmiskunnan.

[11] Luukas, joka synoptikoista eniten mustamaalaa Juudasta on se, joka eniten myös puhuu Jeesuksen anteeksiannosta. Itse puhun niin paljon sovinnosta ja kohtaamisesta juuri siksi, että kummatkin ovat minulle niin vaikeita. Siksi kai minulla on lieviä vaikeuksia pitää Luukkaastakin.

[12] Jo Vanhassa Testamentissa oli alettu epäillä Jumalan uhriutta vaativaa luonnetta. Israel tunsi kyllä Jumalan, joka oli uhrin puolella, ainakin silloin kun itse olivat uhreina. Israelin viholliset Jumala oli moneen kertaan profeettojensa kautta luvannut tuhota. Toiset profeetat vaativat kansalta oikeamielistä suhtautumista heihin. Ristillä Jeesus pyysi, ettei Isä enää suhtautuisi kehenkään vihollisenaan.

[13] Girard kuulee näissä sanoissa ihmiskunnan historian ensimmäisen vihjeen ali- tai piilotajunnasta, sisäisestä vainoojasta, tiedostamattomasta osallisuudesta uhreja vaativaan dynamiikkaan. Girard. The Scapegoat. s. 110, 111.