Joka tapauksessa tämä ihmisluontoa hyvin realistisesti kuvaava kertomus on kaikessa karheudessaan kuvaus siitä, kuinka viholliset vihdoin onnistuivat edes auttavasti tunnistamaan ja nimeämään menneessä tapahtuneen vääryyden. Tehdystä vääryydestä huolimatta he onnistuivat löytämään tavan elää uudestaan yhdessä toistensa kanssa. Eivät he paratiisia rakentaneet uusiksi. Kaukana siitä. Mutta anteeksiannon ja sovinnon kautta väkivallan kierre jäi tauolle ainakin yhden sukupolven ajaksi. Israelin kansan kahdentoista sukukunnan kantaisät saivat jatkaa elämäänsä. Käytännön sovinto ei mitätöinyt tehtyä vääryyttä, mutta käänsi tragedian jälkiseuraukset siunaukseksi.
Kyynikko voisi tietenkin huomauttaa, että hyvähän Joosefin oli tuollaisesta valta-asemasta käsin antaa anteeksi. Ylhäältä päin on aina helpompi olla armelias, toisin kuin altavastaajan roolista käsin. Mitä olisi tapahtunut, jos nälkä olisi jakautunut toisin päin ja Joosef olisi jäänyt vankilaan? Mitä jos Jaakobin pojat olisivat tulleet myymään egyptiläisille viljaa ja Joosef olisi tunnistanut heidät, kun he olisivat tehneet kauppaa juuri sen vankilan ikkunan edessä, jonne Potifar oli hänet heittänyt nääntymään nälkään? Mitä olisi tapahtunut jos Joosef olisi kohdannut veljensä tällaisesta alennustilasta käsin?
Minusta tarina kertoo tarpeeksi selvästi, että todellinen anteeksianto on yhtä vaikeaa niin rikkaalle kuin köyhällekin. Joosef oli yltävastaaja ja veljet altavastaajia. Kummallakin oli yhtä suuria vaikeuksia löytää tasa-arvoiseen sovintoon ja molemminpuoliseen kohtaamiseen johtavaa anteeksiantoa.
Oli Joosefin tarina historiallisesti täysin tosi tai ei[1], se on kuitenkin yksi maailmanhistorian ensimmäisistä sankaritarinoista, joka selkeästi rikkoo mytologisen kaavan. Se paljastaa kollektiivisen väkivallan vääräksi ja taivuttaa kuulijansa ja lukijansa katsomaan elämää uhrin näkökulmasta. Uhrista tulee tässäkin tarinassa yhteisöä yhdistävä tekijä, mutta ei murhan jälkeen jumaloituna mytologisena hahmona, vaan elävänä, tuntevana ihmisenä, sovintoa vaivalloisesti rakentavana miehenä.
Kertoja ei myöskään ole idealisoinut Joosefia legendaariseksi pyhimykseksi, niin kuin monet kertomuksen selittäjät ovat tehneet. Joosef kuvataan suvereenista vallastaan nautiskelevana tyrannina, joka kurittaa veljiään kauhujen kammioissa. Hän suorastaan leikkii heidän ahdingollaan kuin kissa, joka on saanut hiiren kynsiinsä ja päästää sen välillä vapaaksi, nauttiakseen metsästyksen jännityksestä vielä hetken. Joosef ei todellakaan ole mikään viaton uhri. Itse asiassa hänellä olisi itselläänkin ollut aika paljon anteeksi pyydettävää. Omaa anteeksipyyntöään hän ei ainakaan tämän kertomuksen puitteissa koskaan edes harkinnut.
Joosef kävi kovan taistelun sitä kiusausta vastaan, jonka kanssa jokainen meistä joutuu taistelemaan: Miten voin olla matkimatta niitä väkivallan tekijöitä, joiden uhriksi itse olen joutunut? Miten voin olla maksamatta potut pottuina, kun siihen joskus tarjoutuu oivallinen tilaisuus? Joosefhan olisi voinut kuvitella, että oikeudenmukaisen koston Jumala on suuressa armossaan antanut hänelle tämän mahtavan valta-aseman vain siksi, että hän saisi mahdollisuuden maksaa takaisin kokemansa vääryyden. Tilanteessahan oli selvästi juuri siihen suuntaan viittaavaa johdatuksen makua.
Tämä kertomus antaa meille ensimmäisen Raamatussa esiintyvän vihjeen siitä, miltä anteeksianto voisi näyttää ihmisten maailmassa.
Luettuani tämän lapsuudestani tutun tarinan nyt pitkästä aikaa uudestaan, ja huomattuani kuinka monivivahteisen realistisesti se oikeastaan kertoo anteeksiantamisen vaikeudesta, ihmettelen miksi Vanhassa Testamentissa tämän jälkeen puhutaan niin vähän ihmisten välisestä anteeksiannosta. Jos Israelin kansan alkutarinoihin kuului näin vahva kertomus sovinnon tekemisen tärkeydestä, niin luulisi, että sen vaikutus heijastuisi kansan historiaan, lainsäädäntöön ja poliittiseen elämään, tai että sen kaikuja kuultaisiin edes profeettojen julistuksessa. Mutta ei.
Israelin myöhempi historia polki tämän tarinan alleen aivan kuin se olisi turha ja epärealistinen lasten satu, vailla mitään tekemistä Jumalan luonteen tai tahdon kanssa. Sisällissota erotti sukukunnat kahden ja kymmenen sukukunnan valtioihin. Juuri kukaan ei puhunut anteeksiannosta tapana ratkaista kahden piskuisen valtion välisiä tai sisäisiä vihollisuuksia. Kuninkaat ja heidän alaisensa, jopa monet papit ja profeetat matkivat enemmän Kainia kuin Joosefia, joutuessaan ristiriitaan.[2]
Vaikka ihmisten välinen anteeksianto ei ollutkaan keskeinen teema Vanhan Testamentin maailmassa, israelilaiset keskittyivät yhä enemmän kysymykseen siitä, mitä Jumala voi ja haluaa tehdä ihmisen pahuuden suhteen, ja millä perusteella Jumala antaa ihmisille anteeksi – jos ylipäänsä antaa. Epävarma ja ahdistunut kysymys Jumalan anteeksiannosta tuli niin keskeiseksi, että ihmisten välinen sovinnon tekeminen jäi toiseksi.
Tyyppiesimerkki tästä on katuvan Daavidin rukous, kun hän oli murhauttanut alaisensa Uurian saadakseen hänen vaimonsa, Batseban, omakseen:
”Sillä minä tunnen rikokseni, ja minun syntini on aina minun edessäni.
Sinua ainoata vastaan minä olen syntiä tehnyt, tehnyt sitä mikä on pahaa sinun silmissäsi.”[3]
Daavidin katumus on niin Jumalakeskeistä, että hän suorastaan tuntuu mitätöivän tekonsa sosiaalisen ulottuvuuden. Daavidin juonen takia moni muukin oli turhaan menettänyt henkensä. Hän oli totisesti anteeksiannon ja sovinnon tarpeessa suhteessa moneen muuhunkin eikä vain suhteessa Jumalaan. Toisaalta melkein jokainen, jolta olisi voinut pyytää anteeksi, oli jo kuollut ja jokainen Daavidin tuottama kuolema oli tietenkin pohjimmiltaan rikos Jumalaa vastaan.
Vanha Testamentti elää loppuun asti näiden kahden ulottuvuuden välisessä ristiriidassa, kykenemättä sitä ratkaisemaan. Vasta Uuden Testamentin puolella sovinto suhteessa Jumalaan ja ihmisiin löytää keskinäisen tasapainon.[4] Taivaallinen ja maanpäällinen anteeksianto nivoutuvat yhteen, olennaiseksi osaksi yhtä ja samaa sovinnonteon prosessia, joka ainoana pystyy lopettamaan pyhitetyn väkivallan kierteen.
Kertomus Joosefista antaa toivoa siitä, että ihmistenkin välinen sovinto on mahdollinen. Toivo tosin alkaa hyvin pienestä ja epätodennäköisen tuntuisesta kipinästä. Se välähtää niin tummassa maisemassa, että sitä voisi helposti luulla vain näköharhaksi ja epärealistiseksi toiveajatteluksi.
Yö on vieläkin pimeä. Anteeksianto, anteeksi saaminen, sovinto ja kohtaaminen tuntuvat edelleenkin yhtä epätodennäköisiltä mahdollisuuksilta – mutta kuitenkin mahdollisuuksilta. Vai?
[1] Aabrahamin, Iisakin, Jaakobin tai Mooseksen olemassaolosta tai heidän jälkeläistensä 400-vuotisesta oleilusta Egyptistä ei ole olemassa ainuttakaan suoraa arkeologista todistetta. Skeptikko haluaa tietenkin pitää näitä keksittyinä kunnes toisin todistetaan. Se on minusta vähän kohtuutonta näin vanhan henkilöhistorian suhteen.
Vaikka tämä tarina ei olisikaan historiallisesti tosi sanan modernissa merkityksessä, joka edellyttää luotettavan silminnäkijän todistuksen, uskon kuitenkin sen sisältävän tositapahtumia ja oikeita ihmisiä. Vaikka tämäkään ei pitäisi paikkansa, uskon että tarina (vaikka olisi keksittykin) kertoo Jumalan asteittaisesta astumisesta ihmisten maailmaan. Pala kerrallaan Raamatun vanhimmat tarinat paljastavat ihmisenä elämisen perusongelmat ja Jumalan vastauksen niihin. Vaikka nämä tarinat eivät olisikaan tarkkoja kuvauksia historiallisista faktoista, ne ovat paljon syvemmällä tasolla tosia. Ne kertovat kauan sitten alkaneesta taistelusta toisen halujen imitoimista, kateutta, katkeruutta ja pyhitettyä väkivaltaa vastaan.
[2] D. W. Shriver. An Ethic for your Enemies. s.29.
[3] Ps. 51:5,6.
[4] Senkin viimeinen kirja vielä peräänkuuluttaa kostoa. Johanneksen Ilmestyskirja ei ole helppo nakki, mutta en aio ohittaa sitä. Tarkoitukseni on pysyä uskollisena kaikelle sille, mikä Raamatussa loukkaa (Raamatusta oppimamme) väkivallattomuuden periaatetta.
kun käärme astui tarhaan,niin ihminen astui harhaan.miksi Jumala, voi kysyä,monesta maailman käärmeenpesästä,mutta kunnioitan Jumalaa niin paljon,etten uskalla kuin nostaa nämä valtavat kätöseni pystyyn-ja sanoa:Herra,anna meille anteeksi.jos minä alan ihmettelemään Vapahtajamme Ristintyön tarpeellisuutta-löydän itseni nebukadnesarin kaverina autiomaasta.on minulla teoriani-ja siksi vaikenen.eletään sotien ja järistysten aikoja..tavataanhan ystävinä Taivaassa.Siu,myös yöllinen aattelija 🙂
Mielenkiintoista, että näin erään hyvin voimakkaan ja merkityksellisen sovintounen juuri tällä viikolla, joka osin liittyy sinuun. Nyt luen tätä tekstiä ihan toisin silmin.
Joosefin tarinasta olen kuitenkin toista mieltä. Sovinnot eivät aina ole sellaista anteeksiantamista, jossa sanotaan, että ei se mitään, että jätit minut yksin merelle kumiveneeseen, jota hait kiertelivät. Nyt kun siitä selvisin, annan ilman muuta sulle anteeksi. Joillekin ihmisille tämänkaltainen anteeksiantaminen vahvistaa sitä käsitystä, että he voivat tehdä suuria vääryyksiä ilman, että joutuvat kohtaamaan koskaan tekojaan. Joosefin anteeksianto ei ollutkaan tällainen liirumlaarum ei-se-mitään-vaikka-olin-vuosia-vankilassa-teidän-takianne, vaan hän lähetti veljensä vaeltamaan muutamaksi vuodeksi ees-taas samoja reittejä, vaikka hän antoi anteeksi. Joosef väänsi rautalangasta veljiensä lihasmuistiin sen, mistä koko jutussa oli kysymys. Kun homma aukesi, mihin meni vuosia, kaikki ymmärsivät sen yksityiskohtia myöten, mitä oli tehty ja mitä oli anteeksiannettu.