Juudaksen itsemurha

Matteuksen mukaan samoihin aikoihin, samoissa maisemissa vaelteli toinenkin murheesta uneton mies. Hänkin näki, kun Jeesusta siirrettiin Roomalaisten haltuun.

Varhain aamulla[1] kaikki ylipapit ja kansan vanhimmat kokoontuivat ja sopivat keskenään Jeesuksen surmaamisesta. Jeesus pantiin köysiin, vietiin pois ja luovutettiin[2] Pilatukselle, maaherralle.

Kun Juudas, Jeesuksen kavaltaja, näki että Jeesus oli tuomittu kuolemaan, hän katui tekoaan.[3]

Kuuliko hän saman kukonlaulun kuin Pietari, sitä Matteus ei kerro, mutta kun Juudas näki Jeesusta kuljetettavan Kaifaan talosta Pilatuksen oikeussaliin, hänkin havahtui omista fantasioistaan. Jotain oli mennyt kauhistuttavalla tavalla pieleen. Mitä ikinä Juudas oli toivonut ja ennakoinut tapahtuvaksi, tämä ei ollenkaan kuulunut hänen laskelmiinsa. Juudas oli toimittanut Jeesuksen vain juutalaisten käsiin. Sen seuraukset kuitenkin näyttivät yllättävän Juudaksen totaalisesti. Eihän tässä näin pitänyt käydä.

Mikä Juudaksen katumuksen sisältö oli?

Katuiko hän koska oli alun perin toivonutkin Jeesuksen kuolemaa? Saattaa olla. Syvään katumukseenhan kuuluu nimenomaan omien tavoitteiden ja valintojen kauhistumista, niiden vääriksi havaitsemista ja suremista.

Entä jos Juudas oli vain tehnyt virhearvion? Mitä katumista on huonossa tilannetajussa? On siinä paljonkin, silloin kun se johtaa viattoman läheisen kuolemaan.

Matteus sanoo Juudaksen katuvan tekoaan. Mitä Juudas itse ajatteli motiiveistaan ja pyrkimyksistään, sitä hän ei kerro. Hyvä kun vaikenee asiasta, mistä ei voikaan tietää. Vain tekijä itse tietää, miksi niin on tehnyt, eikä hän siitä kerro kuin uskotuilleen. Sellaisia Juudaksella ei enää ollut.

Pystyisikö hän vielä perumaan tekonsa? Voisiko hän jollakin tavalla tehdä sen tyhjäksi? Tungoksessa oli mahdotonta juosta, mutta niin temppeliin hänen oli päästävä mahdollisimman nopeasti. Ehkä hän vielä voisi kääntää Jeesuksen kohtalon suuntaa.

Hän vei saamansa kolmekymmentä hopearahaa takaisin ylipapeille ja vanhimmille ja sanoi:

“Tein väärin, kun kavalsin viattoman veren”.[4]

Juudaksen parahduksessa ei ollut mitään selityksiä. Minä olen syyllinen. Hän on viaton. Minä tein väärin. Hän on koko ajan tehnyt oikein. Miksi tällaisen tunnustuksen vilpittömyyttä pitäisi epäillä?

Tosin Juudas ei ollut kavaltanut Jeesusta siinä mielessä, että olisi väittänyt opettajansa syyllistyneen mihinkään tuomittavaan rikokseen. Meille salatuiksi jäävistä syistä hän oli kuitenkin toimittanut viattoman opettajansa sellaisiin käsiin, jotka katsoivat hänen ansaitsevan kuoleman. Näin Juudas tuli omasta mielestään vastuulliseksi Jeesuksen kuolemaan. Siksi hän katui tekoaan. Hän tiesi olevansa syyllinen viattoman vereen ja otti täyden vastuun teostaan.

Koska tapahtuvat olivat edenneet kauas hänen vaikutusvaltansa ulottumattomiin, hän pystyi enää perumaan vain palveluksestaan vastaanottamansa maksun ja sanoutua irti yhteistyöstä papiston kanssa.

Ehkä hän vielä toivoi, että hekin olisivat jollakin tavalla osallistuneet hänen katumukseensa. Eihän se ollut kenellekään juutalaiselle kunniaksi, että yksikään Aabrahamin lapsi luovutetaan miehittäjävallan mestattavaksi. Se oli suuri häpeä. Sen olisi pitänyt olla maanpetos, mutta tässä tapauksessa esivalta oli kääntänyt sen maan puolustamiseksi.

Juudaksen saama vastaanotto oli tyly. Papit eivät edes yrittäneet selitellä asioita parhain päin, puhumattakaan siitä, että olisivat osoittaneet Juudakselle minkäänlaista myötätuntoa.

Juutalaisille syyllistyminen viattoman vereen on kuolemalla tuomittavaa.[5] Papisto ei tietenkään voinut Juudasta siitä tuomita, ottamatta samaa syyllisyyttä omakseen. Ei heillä myöskään ollut varaa antaa hänen katumukselleen minkäänlaista ymmärtämystä. Sekin olisi ollut osasyyllisyyden myöntämistä. Mahdollisimman tympeällä tavalla he jättivät Juudaksen yksin katumuksensa kanssa. Näyttää siltä, etteivät he hetkeäkään vaivanneet päätään koko syyllisyyskysymyksellä. Juudas oli keskeyttänyt heidän työvuotensa kaikkein kiireisimmän päivän, eikä heitä voinut vähempää kiinnostaa Juudaksen tunnon tuskat.

Mutta he vastasivat:
“Mitä se meitä liikuttaa? Omapa on asiasi.”

Se oli Juudakselle liikaa. On kamalaa tulla torjutuksi, koska on tehnyt väärin. On vielä kauheampaa tulla torjutuksi silloin, kun tekojaan kauhistuneena katuu.

Tähän asti hän oli hoitanut katumuksensa ilman suurempaa ulkoista dramatiikkaa. Nyt hän provosoitui tekemään asiasta mahdollisimman julkisen. Omassa kunniassa ei enää ollut mitään puolustettavaa, mutta oli sietämätöntä katsoa, kuinka paisto pesi kätensä tästä häpeästä. Sitä hän ei heille sallisi.

Silloin Juudas paiskasi rahat temppeliin,

Hän paiskasi rahat temppelin pyhälle alueelle (naos), joka oli varattu vain papistolle. Ehkä hän jopa itse tunkeutui sinne asti kiroten viattoman veren uhraajat. Ehkä hänkin nyt solvasi heitä Jeesuksen sanoja käyttäen rosvoiksi. Ehkä hän todellakin sai aikaan pienen mellakan kaiken hälinän keskellä. Todennäköisemmin Juudaksen mielenosoitus jäi tyystin huomaamatta teurastettavien lampaiden ja vuohien määkinässä ja kymmenien tuhansien ihmisten tungoksessa.

Tämän enempää Juudas ei mielestään voinut tehdä. Jos hänellä vielä oli ollut minkäänlaisia kuvitelmia kyvystään vaikuttaa asioiden kulkuun myönteisellä tavalla, hänen toivonsa sammui viimeistään temppelissä. Se valui kuin teurastettavien eläinten veri kouruja pitkin Kidronin puroon.

Anteeksiantoa ei enää olisi. Olihan Jeesus sellaisesta opettanut, mutta nyt hänkin oli Juudaksen myötävaikutuksella joutumassa kidutettavaksi ja tapetuksi. Kuka sellaista voisi antaa anteeksi? Ei viaton veri ole koskaan huutanut muuta kuin kostoa. Niin on aina ollut ja niin tulisi aina olemaan, koska niin on oikein. Hammas hampaasta ja henki hengestä.

Juudas ”meni pois ja hirttäytyi.”

Täytyi mennä pois, ulos kaikesta kuuluvuudesta, irti kaikesta yhteydestä – lopullisesti.

Luultavasti ihmisten on aina ollut vaikea puhua itsemurhasta selkein sanoin. Vaikka Matteus ei puhu lähiomaisestaan, tietty kiusaantuneisuus näkyy hänen lyhytsanaisuudessaan. Tämäkin kamaluus piti kuitenkin totuuden nimissä kertoa.

Siihen aikaan itsemurhaa ei pidetty rikoksena, eikä siitä puhuttu syntinä. Kreikkalais-roomalaisessa kulttuurissa itsensä tappamista pidettiin jopa kunniallisena tapana poistua elämästä. Kristittyjen ensimmäinen sukupolvi todennäköisesti kuitenkin paheksui itsemurhaa.[6] Siksi Matteus kertoo sen niin lyhyesti ja häveliäästi kuin mahdollista.

Kuvattuaan ensin Juudaksen katumusta ja synnin tunnustamista, Matteus ei yritä vastata yhteenkään miksi –kysymykseen Juudaksen puolesta. Se olisi kunniatonta ja kunnioittamatonta.

Juudas ”meni pois” ja päätti päivänsä yksin. Sen yksinäisempää valintaa on vaikea kuvitella. Ainoan jäähyväisviestin hän jätti temppeliin paiskattujen rahojen ja yksiselitteisen synnintunnustuksen muodossa. Jeesuksesta hän ainakin uskoi hyvää. Jos hän oli joskus toivonut Jeesukselle pahaa, niin sellaisen toiveen kanssa hän ei ainakaan kuollut. Vain hyvin rakkaan ihmisen kuolema, ja siihen syyllistyminen, voi herättää näin epätoivoista katumusta.

Juudas oli ensimmäinen, joka julkisesti julisti Jeesuksen viattomaksi uhriksi. Juudas oli myös ensimmäinen, joka tunnisti oman osallisuutensa Jeesuksen uhriksi joutumiseen. Muut näkivät oman osansa siihen vasta paljon myöhemmin. Eikä kenellekään voinut jäädä epäselväksi, että Jeesus jäi Juudaksen elämän tärkeimmäksi ja rakkaimmaksi ihmiseksi.

Halusiko Juudas kuolemalla sovittaa syntinsä? Halusiko hän jakaa saman kohtalon Jeesuksen kanssa? Oliko hänen itsemurhansa viimeinen yritys huutaa jotain jollekin? Kaikki arvailut siitä, mitä hänen mielessään viimeiseksi liikkui jäävät arvoituksiksi.

Matteuskaan ei yritä leikkiä tietäjää tai viimeistä tuomaria hetkestä, jota kukaan ei ollut todistamassa.

Veripelto

Ylipapit ottivat rahat ja sanoivat:
’Nämä ovat verirahoja, näitä ei ole lupa panna temppelirahastoon.’

Rahoja ei voinut ottaa vastaan. Se olisi merkinnyt myös syyllisyyden vastaanottamista. Jeesuksesta maksettu raha voisi tuoda viattoman veren temppeliin, [7] vaikka Jeesus oli jo lähetetty pakanoiden uhrattavaksi. Papit eivät tietenkään uskoneet Jeesuksen viattomuuteen, mutta temppelin rituaalisen puhtauden suhteen ei voinut ottaa pienintäkään riskiä.

Vihjepalkkiota ei ehditty myöskään palauttaa, koska Juudas oli saman tien lähtenyt pois, eikä hänen olinpaikastaan kukaan tiennyt mitään, eikä luultavasti piitannutkaan.

Juudas oli heittänyt rahojen myötä osan syyllisyydestään papeille, eivätkä he sitä aikoneet jäädä kantamaan. Jotenkin niistä oli päästävä kunniallisesti eroon. Rahat pitäisi pestä.

Neuvoteltuaan he päättivät ostaa niillä savenvalajan pellon muukalaisten hautapaikaksi. Vielä tänäkin päivänä sitä peltoa kutsutaan Veripelloksi.

Rahoilla päätettiin ostaa savinen tontti muukalaisten hautapaikaksi. Tästä halvasta ja hedelmättömästä maatilkusta tulisi viimeinen lepopaikka niille, joita kukaan ei surrut eikä muistellut, koska kukaan ei koskaan heitä kunnolla tuntenutkaan.

Tässä valinnassa on mahdollista nähdä puolittaisen katumuksen oireita papiston puolelta. Ulkomaalaiset ja muut muukalaiset ovat aina olleet sopivia uhreja, kun yhteisön kriisi on kuumennut niin hehkuvaksi, että syntipukki on pakko löytää. Hautapaikan ostaminen tyypilliselle syntipukille, voi kieliä epämääräisestä katumuksesta ja syntipukkimekanismin tunnistamisesta.

Markuksen ja Matteuksen kertomus Juudaksesta ei todellakaan sovi klassiseen kuvaan petturista, joka lopulta kohtaa ansaitsemansa koston. Kukaan ei tuominnut Juudasta, eikä kukaan kostanut hänelle mitään. Hän teki itsemurhan. Pietari olisi oman heräämisensä jälkeen voinut tehdä samoin. Näiden kahden petturin kuvauksella Markus ja Matteus vain korostavat sitä, ettei Jumala tuomitse ketään mistään.

Tappaessaan itsensä Juudas otti koko vastuun Jeesuksen kuolemasta itselleen. Pohjimmiltaan hän oli oikeassa. Hän oli kokonaan vastuussa Jeesuksen kuolemasta, niin kuin olivat kaikki muutkin, jotka aktiivisesti tai passiivisesti osallistuivat uhriutta vaativaan väkivallan pyörteeseen.

Juudas oli sekä samanlainen että erilainen kuin Pietari, joka oli päivää aiemmin vannonut ”Vaikka kaikki muut luopuisivat sinusta, minä en.” Kummallakin oli korostunut usko oman valintansa voimaan. Kumpikin olivat kuitenkin yhtä sokeita huomaamaan, millä tavalla he olivat sidoksissa mimeettiseen kilpailuun, kaikkien taistelua kaikkien kanssa. Sellainen yleensä laukeaa hetkeksi vasta, kun osapuolet löytävät yhteisen kohteen vihamielisyydelleen.

On helppo kuvitella, kuinka Pietarinkin pääsiäinen olisi voinut päättyä itsemurhaan.[8] Ei sitä olisi ollut yhtään vaikeampi tai helpompi ymmärtää kuin Juudaksen traagista loppua. Ainoa olennainen ero heidän välillään oli se, että Pietari päätyi uskomaan Jeesuksen anteeksiantoon.

[1] Markuksen mukaan muodollinen päätös oli tehty jo edellisenä iltana (Mark 14:64) Tämä oli vain strateginen toimeenpanopäätös.

[2] paradidomi on sama sana, joka on Juudaksen toimintaa kuvatessa käännetty kavaltamiseksi

[3] Matt 27:1-3

[4] Matt. 27:4-10

[5] Klassen. William. Judas. Betrayer or Friend of Jesus? Fortress Press. 2005. s. 163.

[6] Klassen W. Judas s. 165 – 167.

[7] Hamerton-Kelly Robert G The Gospel & the Sacred. Fortress Press. Minneapolis. !991. s. 43.

[8] Robison. James. The Secrets of Judas. The story of the misunderstood disciple and his lost Gospel. Harpes. San Francisco. 2007. s. 128